Lepo!

Lepoa ja rauhaa. Vähän liiankin kanssa, ainakin tämän blogin suhteen. Kevään lämpöaallon myötä olen kuin herännyt talviunesta. Energiaa on riittänyt, ainakin nyt tänä viikonloppuna. Kirjoitin muutamankin rästitekstin, kirjeitä, ja nyt tätä.
Pohdin jopa toisen, englanninkielisen blogin aloittamista... Sitä voisi vaikka mainostaa vähän enemmänkin kavereille. Tämä blogi on jäänyt vähän hitaaksi yksinpuhumiseksi, kiitos vain kommenteista te jotka olette eksyneet tänne.

Hei, Suomen luonto! Se on aivan mahtavaa! Asun kaupungissa, täällä ei pääse karkuun ihmisiä... Mutta silti, aina löytyy joku paikka jossa saa olla suht. rauhassa. Eilen picnikillä ystävän kanssa järven rannalla. 100 metrin päässä muita ihmisiä, mutta... ne eivät haitanneet. Oma rauha, oma pieni kolo. Järven laineiden kova liplatus (tuulista)... Hei, kaikkea mahdollista luonnon merkkejä, jääkauden jälkiä rantakalliolla... Mutta, miksi, miksi pitää jättää roskia rantaan... sitä en ymmärrä.... Muuten, aivan täydellistä.

Tänään. Sade. Ei se haittaa.

Talven ihmemaa

Tämä talvi on ollut aivan mahtava! Lunta. Pakkasta. Miten luonto voikaan olla näin ihmeellisen kaunis. Puistot ovat muuttuneet suuriksi jäämetsiksi, huurre ja lumi tekevät uskomattoman nättejä taideteoksia. Tänään kun vein roskia, huomasin että roskiskatoksen seinälläkin on hienoja jääkuvioita.

Pakkanen ei haittaa mitään kun laittaa vaatteita päälle. Tänään tosin koin harmistusta kun siellä roskiksella käydessäkin pitäisi miettiä tarkenemista. Siksipä laiskistuin ja menin viemään pahvi- ja kompostiroskia sisähousuissa, pitkähihaisessa college-paidassa, ja reinoissa. Ei siinä mitään. Jalkoja ei reinoissa paleltanut laisinkaan, mutta näpit pakkasivat jäätymään. Onneksi kukaan puheliaista naapureista ei tullut pihalla vastaan, siinä olisi voinut kyllä itku tulla jos olisi pitänyt juoruamaan jäädä.

Katuvalot saavat lumen kimaltelemaan pakkasessa. Nautin. Nautin kunnes loskakelit saapuvat. Sitten on aika odottaa innolla kevättä.

Mihin aikani katoaa?

Kirjoitin edellisen blogitekstin joskus syyskuussa. Mihin aikani oikein katoaa? Olen ollut pari viikkoa lomailemassa, kotona, ja loman alkaessa ajattelin että nythän saan tännekin aikaiseksi vaikka mitä.

Minusta on tullut jotenkin sellainen haikailija. Nettiaikani menee pääasiassa valokuvien pällistelyyn (omien!), flickriin latailuun, kommenttien kirjoitteluun, kontaktien valokuvien selailuun.. Ihasteluun. Toiveisiin että mahdollisimman moni kävisi kuviani katsomassa.

Netissä (ja flickrissä) on se hyvä puoli, etten ilman niitä olisi varmaankaan aloittanut valokuvaharrastusta näin täysillä. Ostin ensimmäisen digikamerani muistaakseni joskus 4-5 vuotta sitten. Silloin aloitin epäsäännöllisen säännöllisesti näppäilemään kuvia enemmän kuin aikaisemmin. Digikuvan helppous, se, ettei tarvitse huolehtia filmeistä.. se, että kuvia voi poistaa jo kameran näytöltä... Mutta tuolloinkin... digikuvailu oli lähinnä sitä, että kun mennään jonnekin otetaan kamera mukaan. Kun on joulu, otetaan kamera esiin. Kun on vieraita, voidaan ottaa muutama kuva. Kun on vieraita, ei oikein kehdata kaivaa kameraa esille... niin, se on se toinen vaihtoehto.

Vuosi sitten kaveri kertoi flickristä, ja 365 projekteista. Kuva kerran päivässä? Jaksaako sitä?
Silloin vuosi sitten, minulla oli elämäni 4. digikamera... Canonin Powershot, ja itseasiassa silloin minulla taisi olla jo Ixuskin. Ixuksen olin ostanut Whon Helsingin keikan takia kesällä 2007. Keikalle kun ei saanut viedä kameroita, ja minun oli pakko saada salakuljetettua sinne pieni, taskuun menevä kamera. Mitä ei pieni ihminen tekisi sankareidensa takia... Innostuin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän valokuvaamaan. Canonin Powershot piti keväällä 2009 uudistaa uudempaan malliin... Ixus hajosi kesällä, jolloin piti hankkia uusi Ixus. Pitäähän sitä joku pieni kamera olla aina mukana...

Kesällä rupesin pohtimaan digijärkkärin hankintaa. Ajattelin että tuskin nyt välttämättä sitä ikinä tarvitsen, eiköhän se enemmän ole kuvaajasta ja aiheista, ja kärsivällisyydestä kiinni, kuin kamerasta.... Mutta... sitten menin ja tilasin moisen Hobby Hallista.

Sen myötä innostus on vaan lisääntynyt, uutena kokeiluna mukaan ovat tulleet pitkät valotusajat... Miten viehättävää voikaan olla Tammerkosken virtaus kun sen saa samettisen pehmeän näköiseksi jalustan ja pitkän valotuksen avulla.

Laiskuuttani en ole enää teettänyt kuvia, olen vain yrittänyt valita omasta mielestäni "parhaimmat" nettiin ladattavaksi. Koneella on liikaakin epäonnistuneita otoksia tilaa viemästä, pitäisi saada itsestä kiinni sen verran, että poistaisi huonot kuvat samantien.

Pitäisi varmaan viettää "kuvaton päivä", ja samalla myös "netitön päivä", "latailukielto päivä", onnistuisikohan? Voisi tehdä ihan hyvää. Tai sitten voisi tulla suunnattomia tuskia, ärtymystä, pelkoa!

Ainiin, nettilatailun myötä olen tullut kuvailuissa rohkeammaksikin, otan silloin tällöin omakuvia, eikä niidenkään latailu kaikkien nähtäväksi satu liikaa. Kun ottaa itse itsestään kuvan, sitä voi muokata, miettiä ja suunnitella oman mielensä mukaiseksi. Jos joku toinen ottaa sinusta kuvan, olet kovin haavoittuva...

Sweet water...

Asun kaupungissa, joka on järvien ympäröimä.. Miksi ihmeessä sitten tulee niin harvoin käytyä järven rannalla? Tänään päätin jo aamulla, että lähden illemmalla kävelylle Pyhäjärven rannoille. Viimeksi kävin niillä seuduilla kesäkuussa, niin no, onhan sitä ihan kauhea melkein kymmenen
minuutin matka keskustasta kävellä. Huh huh. Laukontorilla tankkausta lihapiirakalla, sitten kaverin kanssa kauppahallin kautta Eteläpuistoon. Kaveri söi eväänsä ja lähti kohti kotiaan Pispalaa.

Pyhäjärven rantamaisema osaa olla todella rauhoittavaa. Tällä reissulla kohtasin muutaman koiranulkoiluttajan, perheen, sorsia, lokkeja, ja aaltoja. Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan aaltojen lyöntejä rantakivikkoon. Minulla on jonkinsortin pelko/rakkaussuhde järviin... Myönnän, että en ole uinut sitten lapsuusaikojen, enkä varmasti enää osaisi. En uskalla mennä kesälläkään kahlaamaan järveen siten, että polvet kastuisivat. Hui, ei. Mutta on sitä mukava katsella.

Tuokaa ne järvet lähemmäksi kotiani, sitten voisin vaikka joka päivä käydä tuijottamassa liplatusta...

Japanilaista elämää

En tiedä vieläkään mitä tästä blogista tulee, saanko lukijoita, vai jääkö tämä yksinpuheluksi. Nuorempana pidin päiväkirjaa, yleensä en mitään kauhean salaista mieleni pohjalta päästänyt paperille asti... Taitaa jäädä nytkin siihen asteeseen. Päiväkirjat ovat kai nykyisin julkisia, mutta salatulla henkilöllisyydellä väännettyjä nettikirjoitelmia.

Minulla on negatiivinen suhtautuminen mangaan. Suomennettu, penskojen ostama manga ei kiinnosta sitten tippaakaan... En tajua ollenkaan cosplay-hömpötystä, vaikkakin se vetää kaupungille mielenkiintoisen näköisiä hahmoja kerran-pari vuodessa. Mutta... pidän Yoshihiro Tatsumin töistä, mielessäni en edes kutsu hänen albumeitaan mangaksi, romaanejahan ne ovat. A Drifting Life on ollut nyt tiiviissä luvussa. Olen aina ollut kiinnostunut elämäkerroista, muistelmista, salaisuuksien paljastamisista. A Drifting Life alpparissa Tatsumi kertoo taiteilijauransa alusta 40-50 lukujen sodanjälkeisessä Japanissa. Amerikkalaisuuden vaikutuksista, ensi suudelmista, piirtämisestä. Tahtoo lisää, kiitos. Tatsumin viiva on selkeää, ilmeikästä, kerronta pysyy mielenkiintoisena. Todellisesta elämästä.

Poistelin pari kontaktia facebookista tänään. Toinen on sellainen ihan ok moi-tuttavuus kotikaupunkini kaduilta. Kaverin kaveri, mukava heppu, mutta kuitenkin. Nyt minua jännittää, jos hän vaikka huomaa etten ole enää kontaktilistassa? Noh, sitten voi selittää ja ihmetellä facebookin tehneen todella omiaan... Ha, en paljasta itseäni!

Dreads and drolls

Otsikko on varastettu brittikirjailija Arthur Machenilta. Herra Machen vaikutti tässä maailmassa 1860-luvulta seuraavan vuosisadan puoleenväliin. Ehkäpä esittelen tämän miehen tarkemmin jossain vaiheessa. Tarkistin Dreads sanan nettisanakirjasta; rastat. No way, dread-sanalla on ollut tosiaan muitakin merkityksiä, ja tähän blogiin nyt sitten laitoin niistä tuon kauhistuksen. Sitäkään en vielä tiedä, että tuleeko mahdollisia lukijoita kauhisteltua lähinnä jaarittelulla. Katsotaan mitä tapahtuu...

Tänään minulla ei ole muuta sanottavaa.